Outi Autti on kulttuurisen sosiologian dosentti Oulun yliopiston arkkitehtuurin yksikössä. Hän tutkii pohjoisten jokien valjastamiseen liittyvää ympäristötraumaa osana Pohjois-Suomen sosiaali- ja kulttuurihistoriaa.
Kirjoitin 2013 ilmestyneessä väitöskirjassani Kemijoen patoamisen aiheuttamasta ympäristökatastrofista ja siitä, minkälaisen kulttuurisen trauman se aiheutti paikallisille asukkaille viedessään joen ympärille rakentuneet elinkeinot, elämäntavan ja kulttuurin.
Kulttuurisen trauman käsitettä voi soveltaa kaikille padotuille joille. Patoamisen myötä joen rooli muuttuu nopeasti monien merkitysten elämänsuonesta hyvin vaatimattomaksi. Tutkimusta aloittaessani huomasin, että jokeen liittyy hiljaisuus: joella liikuttiin ja siitä puhuttiin vain vähän. Elinympäristön ja joen olemuksen muutos sekä eri toimintojen – lohenkalastus, uitto, joki kulkureittinä – siirtyminen pois joelta olivat selviä syitä hiljaisuuteen. Erityisesti lohen menetys oli järkytys jokivartisille, muutenkin kuin vain taloudellisesti.
Kulttuurisen trauman käsite (Alexander 2004) auttaa ymmärtämään syvemmin padottuun jokeen liittyvää hiljaisuutta. Kulttuurinen trauma on yhteisön kokema trauma. Se voi ilmetä tilanteessa, jossa yhteisön jäsenet ovat kokeneet järkyttävän ja ikävän tapahtuman. Tapahtuma jättää pysyvän jäljen yhteisön tietoisuuteen, värittää muistoja ja muuttaa paikallisia ja henkilökohtaisia identiteettejä peruuttamattomasti. Kulttuurisena traumana voidaan tutkimusalueellani pitää esimerkiksi toista maailmansotaa ja saksalaisten järjestelmällistä Lapin rakennuskannan tuhoamista.
Katson jokiympäristön muutoksen ja lohenkalastuskulttuurin äkillisen loppumisen olleen jokivarren asukkaille vastaavanlainen kulttuurinen trauma. Käsite selittää sitä, miksi joki muuttui niin vähäpätöiseksi alueen asukkaiden elämässä. Vapaalla joella paljon aikaa viettäneitä ei enää kiinnostanut liikkua luonnottomalla, valjastetulla joella. Joella oli ennen patoamista monia merkityksiä sen rannalla asujalle: se antoi elämisen mahdollisuudet ja ruokaa perheelle, kalastaja koki saaliin lisäksi jännitystä ja virkistäytymistä, ja jokiympäristöön ja veteen elementtinä liittyi esteettisiä ja henkisiä arvoja. Muutoksen jälkeen suhde jokeen oli joissakin haastatteluissa jopa joen puolesta häpeävä: ennen niin mahtava joki, elämän antaja, oli lyöty hengettömäksi.
Kaivinkone “Marion” pohjoisella vesivoimalatyömaalla. Kuva: Lauri Alanärä. Lapin maakuntamuseo.
Osalle haastattelemistani jokivarren asukkaista muutos jäi sanattomaksi, kätketyksi kriisiksi. Puhumattomuus oli merkki kulttuurisen trauman olemassaolosta; se oli kipeä, alkeellinen ja nakertava sopeutumiskeino, joka ilmeni erityisesti menetyksen kieltäneillä ja joelle selkänsä kääntäneillä. Suhtautumistapa kertoi, että elinympäristön ja toimintojen nopea muutos on traumaattinen kokemus. Osalla ei ollut välineitä tai edes sanoja käsitellä asiaa, mutta osa haastateltavista kykeni tuomaan esille muutoksiin liittyviä surun ja järkytyksen tunteita. He olivat työstäneet kokemaansa traumaa, pyrkineet aktiivisesti sopeutumaan tilanteeseen ja onnistuneet sanallistamaan menetystään.
Haastatteluaineistossa oli viittauksia myös trauman aiheuttamiin vaikutuksiin asukkaiden hyvinvoinnissa: kerrottiin lohen puolesta taistelleiden sydänkohtauksista sekä vanhaa elinympäristöä kaivanneiden alakulosta, surusta ja sairastumisista. Trauma liittyi paitsi joen muutokseen, myös pitkään traumatisoitumisen ajanjaksoon ja asian käsittelemättä jättämiseen. Erityisen hankalaksi toipumisen ja sopeutumisen teki se, että todisteet muutoksesta olivat edelleen läsnä omassa elinympäristössä.
Kulttuurinen trauma välittyy seuraaville sukupolville. Haastattelemani nuorempi sukupolvi ei ollut nähnyt Kemijokea vapaana, joten heidän tilanteensa oli muutoksen kokemisen suhteen lähtökohtaisesti erilainen. Nuoremmat olivat kuitenkin nähneet vanhemman sukupolven vaikeuden sopeutua muutokseen, ja tämä oli vaikuttanut heihin voimakkaasti. Tämänkaltaiset muistot voivat elää yli sukupolvien psyykkisenä todellisuutena. Marianne Hirsch (2008) on kirjoittanut jälkimuistista, postmemory. Jälkimuisti on sosiaalista oppimista, jossa historiallisen tapahtuman todistajat siirtävät tapahtuman muistoa seuraaville sukupolville niin tiedollisella kuin tunnetasolla. Jälkimuistiin ei niinkään liity varsinaista muistamista, vaan emotionaalista herkkyyttä ja tapahtumien kuvitteellista läpikäyntiä. Traumasta voi tulla ylisukupolvista, kuten on käynyt sodassa olleiden jälkipolvien oirehtimisessa. Marja Tuominen (2003) toteaakin, että sodilla on taipumus jatkaa olemassaoloaan ihmisten ja kulttuurien psyykkisenä todellisuutena vielä sittenkin, kun ne varsinaisina sotatoimina ovat ohi.
Kulttuurinen trauma kertoo paikan keskeisestä merkityksestä ihmiselle. Paikkoihin liittyvät tunteet ja ajatukset sekä niihin liitetyt merkitykset kumpuavat joka puolelta ihmisen elämää, arkipäivää ja kokemuksia. Paikan tunnelmaan vaikuttavat näkymät, äänet ja tuoksut, jotka puolestaan riippuvat paikassa tapahtuvista toiminnoista. Ihmisen suhde tiettyyn paikkaan on sidoksissa paikan taustaan, toimintoihin ja historiaan, joten paikoilla on oma, ainutlaatuinen merkityksensä. Ympäristömme ei peilaa pelkästään yhteisön käytännöllisiä ja teknologisia valmiuksia mutta myös kulttuuria ja yhteiskuntaa, tarpeitamme ja toiveitamme. Rose (1995) toteaa paikan ja ihmisen välisen yhteyden ilmenevän identiteetissä: paikalle annetusta voimakkaasta merkityksestä voi tulla keskeinen osa ihmisten identiteettiä. Siihen kytkeytyvät menneisyys sekä sosiaalinen, taloudellinen ja kulttuurinen nykyisyys.
Kulttuurinen trauma ei kuitenkaan lyö samanlaisena läpi koko yhteisön. Vaikka jotkut haastattelemani ihmiset kärsivät edelleen ympäristön muutoksesta, toiset olivat onnistuneet käsittelemään asiaa tunnetasolla ja joillekin joen muutos oli pelkästään positiivinen asia. Joen muutosta pidettiin positiivisena sen mukanaan tuomien hyötyjen takia, joita olivat esimerkiksi kohonnut elintaso, työtilaisuudet ja paremmat kulkuyhteydet. Ihmisten suhtautuminen, kiinnostuksen kohteet ja tavoitteet ovat erilaisia, ja tämä yhdessä yksilöllisten elämänhistorioiden kanssa vaikuttaa siihen, miten ympäristön muutoksiin suhtaudutaan.
Lähteet:
Alexander, Jeffrey C. (2004) Toward a Theory of Cultural Trauma. Teoksessa Cultural trauma and Collective Identity, toim. Jeffrey C. Alexander, Ron Eyerman, Bernard Giesen, Neil J. Smelser & Piotr Sztompka. Berkeley: University of California Press, 1–30.
Autti, Outi (2013) Valtavirta muutoksessa – vesivoima ja paikalliset asukkaat Kemijoella. Oulun yliopisto. Acta Universitatis Ouluensis E136.
Hirsch, Marianne (2008) The Generation of Postmemory. Poetics Today 29:1. DOI 10.1215/03335372-2007-019
Rose, Gillian (1995). Place and identity: a sense of place. In Massey, D & P. Jess (eds): A place in the world? The shape of the world. Explorations in human geography, 87–132. Oxford University Press, New York
Tuominen, Marja (2003) Lapin sodan tuhot ja jälleenrakennus. Teoksessa Lappi. Maa, kansat, kulttuurit, toim. Ilmo Massa & Hanna Snellman. Helsinki: SKS, 102–4.