Seppo Hellsten on pitkän linjan järvisäännöstelyn vesistövaikutustutkija, joka aloitti työt Oulujoen vesistössä 1980-luvun puolivälissä. Hellsten kehitti yhdessä Mika Marttusen kanssa ekologisen säännöstelykäytännön ohjeistuksen indikaattoreineen. Nykyisin hän työskentelee johtavana tutkijana Syken Oulun toimipaikassa.
Suomi on tuhansien järvien maa, mutta samalla myös muutettujen järvien maa. Järvien vedenpintaa säännöstellään noin kolmessasadassa järvessä. Määrä on vähäinen, mutta toisaalta järvet ovat suuria ja miltei 40 prosenttia maamme järvipinta-alasta on säännösteltyä. Oulujoen vesistöalue on maamme voimakkaimmin säännöstely vesistöalue ja sivujokien lisäksi ainoastaan Sotkamon reitin latvaosat Kuhmosta ylöspäin säästyivät rakentamiselta. Mitä kuuluu Oulujoen säännöstellyille järville vuosikymmenten jälkeen?
Luonnontilaisella pohjoiselle vesistölle on hyvin luonteenomaista virtaaman ja samalla järvialtaiden vedenpinnan vaihtelu, jossa vesimäärät ovat suurimmillaan keväällä lumien sulaessa. Kevättulva on rannan vyöhykkeisyyttä ja samalla luonnon monimuotoisuutta ylläpitävä tekijä, joka kuitenkin koetaan erityisesti vesistöjen rantakiinteistöjen omistajien kannalta haitalliseksi ja jokivarsien osalta myös maankäyttöä rajoittavaksi tekijäksi. Kesällä järvien vedenpinta laskee luontaisesti noustakseen uudelleen syksyllä sateisuuden lisääntyessä ja haihdunnan pienentyessä. Talvisin vedenpinta hiljalleen laskee lähellä luontaista alarajaa.
Vesivoiman tuotannossa ja tulvasuojelussa intressit ovat yhtenäiset; tulvaa pitää leikata ja vettä varastoida tasaisemman juoksutuksen turvaamiseksi erityisesti talvella, jolloin sähkötarve on suurin ja myös säätövoimaa tarvitaan eniten. Oulujoen vesistö on hyvin järvirikas ja luontainen tulva ei ennen säännöstelyn alkua tuottanut Oulujokivartta ja Oulujärveä lukuun ottamatta suuria ongelmia.
Vesien varastoiminen hoitui parhaiten rakentamalla voimalaitos ja samalla säännöstelypato suurten järvien kuten Oulujärven, Nuasjärven, Ontojärven, Kiantajärven ja Vuokkijärven sekä Iso-Pyhäntäjärven luusuoihin.
Kesävedenpintaa yleensä nostettiin muutamia kymmeniä senttejä tai jopa metrejä varastotilavuuden lisäämiseksi sekä talvista alivettä laskettiin samassa suhteessa. Vuokkijärvellä vedenpintaa nostettiin jopa neljä metriä, jolloin myös pinta-ala kaksinkertaistui luvanvaraisen säännöstelyvälin ollessa peräti 6 metriä. Vuokkijärveä lukuunottamatta vedenpinnan nosto ulottui luonnontilaisen kevättulvan tasolle, jolloin asuinrakennuksia ei jäänyt veden vaivaamaksi. Oulujärvellä säännöstelyssä sen sijaan alennettiin kesäaikaista vedenpintaa, koska järven ongelmana olivat vyöryvät hiekkarannat, joita tavataan luontaisesti siellä täällä vesistöalueella.
Sari Partanen Vuokkijärvellä 2000 luvun alussa. Kuva: Seppo Hellsten.
Säännöstelyllä saatiin siis neljännesvuosisadan aikana lisättyä vesivoiman tuotantoa ja samalla päästiin tulvista eroon käytännössä koko vesistöalueella. Rakennustyöt tehtiin aikana, jolloin ympäristövaikutuksia ei osattu eikä haluttukaan arvioida, koska silloinen korvauskeskustelu kohdistui eniten menetettyyn vaelluskalakantaan eikä siihenkään kovin voimakkaana. Rantarakentamisen edistyessä ja samalla järvikalakantojen ongelmien realisoituessa 70-luvun alussa käynnistyi laajempi keskustelu säännöstelyn haitoista ja korvauksista siihen liittyen.
Mitä ovat sitten säännöstelyn vaikutukset? Vedenkorkeuden vaihtelu vaikuttaa eniten rantavyöhykkeellä. Talvella jääpeite painuu pohjaa vasten häiriten jääeroosiolle herkkiä vesikasveja ja pohjaeläimiä, jotka muodostavat suojapaikan ja syönnösalueen kaloille. Myös syyskutuisten kalojen kuten muikun ja siian mätiä tuhoutuu. Eliöstö on osin luonnostaan sopeutunut jään vaikutukseen, mutta jotkut eliölajit, kuten laajoja kasvustoja muodostava pohjalehtinen tummalahnanruoho, häviävät kokonaan voimakkaasti säännöstellyiltä järviltä.
Keväällä vedenpinta on alhaalla, eivätkä kevätkutuiset kalat kuten hauet pääse luontaisille kutupaikoilleen. Myös vastakuoriutuneet siian ja muikun poikaset ovat vailla suojapaikkaa.
Säännöstelyn suurimmat vaikutukset liittyvät kuitenkin alkuvaiheen vedenpinnan nostoon, jolloin rannalla käynnistyvät suuret eroosioprosessit rantaviivan hakiessa uutta muotoa. Vyöryrannat tasaantuvat vuosien kuluessa, mutta varastotilavuuden kasvattamiseksi tehty syksyinen vedenpinnan nosto pitää epävakautta yllä yleensä vuosikymmeniä. Tulvien leikkaus ja samalla kesävedenpinnan alentaminen Oulujärvellä on sen sijaan saanut aikaan loivien hiekkarantojen voimakkaan kasvittumisen, joka jatkuu edelleen voimakkaana.
.Säännöstelyn haitat tulivat ilmi laajojen 1980-luvun puolivälissä tehdyissä tutkimusten aikana. Silloin aloitettiin laajamittainen kalojen, erityisesti siian, istutustoiminta osana velvoitteita, sekä kehitettiin myös rantavyöhykkeen kunnostusmenetelmiä.
1980-luvun lopussa Oulujoen vesistössä käynnistettiin laaja pilottihanke, jossa yhteistyössä voimayhtiöiden ja viranomaisten kanssa ja myös paikallisia asukkaita kuullen selvitettiin keinoja säännöstelyjen haittojen vähentämiseksi. Hankkeessa tutkimusten perusteella määritettiin kesän vedenkorkeuksille suosituksia, joita on myöhemmin tarkennettu. Yhteistoimintamenettelystä saadut myönteiset kokemukset olivat ratkaisevia, kun vesilakia uudistettiin vuonna 1994 niin että vanhoja säännöstelylupia voidaan tietyin edellytyksin tarkistaa. Vesilain muutos käynnisti maailman mittakaavassakin ainutlaatuisen vesistösäännöstelyn kehittämishankkeiden jatkumon, joka jatkui 2000-luvun toiselle vuosikymmenelle. Hankkeissa sovellettiin ekologisen säännöstelyn ohjeistusta. Samanaikaisesti uittotoiminnan loputtua alkoi uittojokien kunnostaminen ja huomio kiinnittyi enemmän virtavesiin, jossa vaadittiin myös aktiivisesti kalankulun turvaamista.
Talvinen vedenpinnan alenema hidastaa myös kevättulvan nousua ja aiheuttaa haittaa eliöstölle ja virkistyskäytölle. Irnijärven rantaa. Kuva: Seppo Hellsten.
Ekologisen säännöstelyn kehittäminen ja Vesipuitedirektiivin mukainen voimakkaasti muutettujen vesimuodostumien tilatavoitteiden asettaminen ovat hyvin samansuuntaisia toimenpiteitä ja niillä pyritään lieventämään ekologista haittaa ilman suurta muutosta vesivoiman tuotannon ja tulvasuojelun tavoitteisiin. Säännöstelyn kehittämisen vaikutuksia on myös seurattu säännöllisesti ja erityisesti virkistyskäytön tilanne on parantunut kohonneiden alkukesän veden korkeuden myötä. Myös rantaeliöiden ekologinen tila on lievästi parantunut, vaikka seuranta on ollut sangen vähäistä.
Eroosiorannat ovat suurelta osin vakiintuneet, mutta se osin johtuu myös luontaisesta stabiloitumisesta. Edelleen kevätkuoppa koetaan haitallisena, vaikka talvikalastuksen vähetessä siihen ei enää kiinnitetä niin paljon huomiota. Verkkokalastus kohdistuu nykyisin enemmän kuhaan, joka ei ole herkkä vedenpinnan vaihtelulle ja toisaalta kalastuspaine on entistä enemmän virtavesissä.
Säännöstelyjärvissä on kesäveden pinta vakaampi ja suosii enemmän kesäajan virkistyskäyttöä, vaikka monimuotoisuuden kannalta laskeva vedenpinta olisi parempi. Käyttäjän kannalta haitallinen rantakasvillisuus on rannan eroosion takia niukempaa säännöstelyjärvillä Oulujärveä lukuun ottamatta, joten suurimmat haitat liittyvät liian korkeaan vedenpinnan tasoon syksyisin.
Säännöstelyjärvien rannalla sukupolvi on vaihtunut ja luonnontila elää vain vanhoissa valokuvissa. Toisaalta myös vesivoima on muuttunut enemmän tuotannon ja kysynnän eroja tasoittavaksi lyhytaikaiseksi säätövoimaksi. Samalla vuosisäännöstelyn merkitys on vähentynyt lisääntyneen tuulivoiman takia ja voi pienentyä entisestään Olkiluoto 3:n käyttöönoton myötä. Olisiko viimein aika puuttua radikaalisti kevätkuoppaan ja samalla voimistaa kevään tulvaa, jota tarvitaan rantavyöhykkeen elvyttämiseksi?