Lauri Rantala on ympäristösosiologi ja toimii Iijoen kehittämiskoordinaattorina Iin Micropoliksella. Hän vastaa Iijoki-sopimuksen (2019-2023) koordinoinnista ja edistää Ojasta allikkoon -metsätalouden vesiensuojeluhankkeen toimintamallin jalkauttamista Iijoella.
Kirjoituksen näkemykset ovat kirjoittajan omia. Kiitokset kirjoitusta kommentoineille tahoille.
Kirjoitus julkaistaan kahdessa osassa.
ARVOVESI-hankkeen neuvottelukunta kokoontui 8.2.2022 pohtimaan Oulujoen vesistöalueen vesistövision seuraavia askeleita. Pidin kokouksessa alustuksen Iijoen vesistövisio-prosessista ja kokemuksista vesistövision jälkeen, johon tämä kirjoitus osittain pohjaa.
En avaa kirjoituksessa Iijoen vesistövisioprosessia kovin yksityiskohtaisesti, koska siitä on jo kirjoitettu hyvin eri yhteyksissä: Vesistövisio on valmis mutta yhteistyö jatkuu, Iijoen Otva sekä video Iijoen vesistövisiosta. Keskityn sen sijaan pohdintoihin vesistövision merkityksestä ja kokemuksiin vesistövision toimeenpanosta. Iijoki-sopimus (2019–2023) on sopimus Iijoen vesistövision ja toimenpideohjelman toteuttamisesta, jonka koordinaattorina olen toiminut kohta kolmen vuoden ajan.
Iijoen vesistövision taustaa
Iijoki valikoitui vuonna 2015 yhdeksi vesistövisiotyön pilottikohteeksi maa- ja metsätalousministeriön aloitteesta. Vesistövision laatimisen tarkoitus oli yhdessä joen käyttäjien, viranomaisten ja tutkijoiden kanssa löytää ratkaisuja muun muassa EU:n vesipuitedirektiivin, Kansallisen kalatiestrategian, Kansallisen lohi- ja meritaimenstrategian, Vesien kunnostusstrategian sekä vesistön eri käyttömuotojen, kuten vesivoimatalouden, yhteensovittamiseen.
Mutta miksi vesistövisioita ylipäänsä alettiin laatia ja mitkä asiat taustalla vaikuttivat? On tärkeä ymmärtää miksi ja kenelle tätä työtä tehdään. Vaikka vesistövisio käsitteenä ilmestyi julkiseen keskusteluun vasta vuonna 2014, tarve vesistövisioille alkoi muotoutua jo paljon aiemmin.
Vesipuitedirektiivi ja uudet rahoitusmahdollisuudet
EU:n vesipuitedirektiivin toimeenpanoa alettiin valmistella Suomessa vuonna 1998. Edessä oli paljon haasteita kunnianhimoisten tavoitteiden toteuttamiseksi sekä EU:n ympäristölainsäädännön ja kansallisen lainsäädännön yhteensovittamiseksi, mutta myös uusia rahoitusmahdollisuuksia.
Iijoella yhteistyötä ja toimenpiteitä vesistön tilan parantamiseksi oli tehty pitkään jo ennen Euroopan Unioniin liittymistä muun muassa uittoperattujen koskien kunnostamisen osalta. 1990-luvun lopulta lähtien yhteistyöhankkeita (mm. Iijoen ympäristönhoito-ohjelmat) alettiin toteuttaa EU:n tuella paljolti silloisen ympäristökeskuksen, kuntien ja voimayhtiön yhteistyönä. Silloin laadittiin muun muassa lupatasoiset suunnitelmat kalateille, rakennettiin Kostonjärven kalatie, tehtiin monitavoitearviointi vaelluskalojen ja voimatalouden yhteensovittamiseksi, luonnonmukaistettiin latvajärvien säännöstelyä sekä toteutettiin runsaasti virkistystä edistäviä toimenpiteitä jokivarressa.
Kostonjoen kunnostuskohde Taivalkoskella. Kostonjoki on Iijoen sivujoki. Kuva: Lauri Rintala.
EU-rahaa hyödynnettiin myös Oulujoella, jossa Merikosken kalatie valmistui jo 2003 ja hilkulla oli, että silloin olisi päästy sopimukseen monien muidenkin kalateiden toteuttamisesta.
Yhteisistä ponnistuksista ja suunnitelmista huolimatta kalateiden rakentaminen ei edennyt Iijoella toivotusti. Mukaan tuli muitakin muuttujia, kuten Kollajan tekoaltaan suunnitelma, jolla oli kytkös myös tulvasuojeluun.
Yksi mahdollinen syy aikalisään oli, että ei pohdittu tarpeeksi sitä, kuka ottaa vastuun asioiden edistämisestä yhteistyöhankkeiden jälkeen. Esimerkiksi ELY-keskusten perinteistä roolia vesienhoidollisten toimenpiteiden suunnittelijana ja toteuttajana oltiin kovaa vauhtia ajamassa alas samaan aikaan kun vesipuitedirektiivin täytäntöönpanoon liittyvä yleissuunnittelu sitoi yhä enemmän viranomaisresursseja. Toisaalta EU-rahaakaan ei ollut enää yhtä joustavasti tarjolla esimerkiksi kalateiden rakentamiseen.
Toisaalta syy saattoi olla siinä, että vaikka ideointi ja ”optimaalisten” ratkaisujen muotoilu on mukavaa, vasta toimenpiteiden konkretisoituminen nostaa esille todelliset sosioekonomiset, ekologiset ja poliittiset intressiristiriidat sekä tietotarpeet. Tutkimus toi esiin yhä enemmän uusia huomioitavia asioita, mikä puolestaan lisäsi merkittävästi tarvittavien toimenpiteiden laajuutta ja kustannuksia. Ehdotetut ratkaisut eivät olleetkaan niin suoraviivaisia kuin vaelluskalojen palauttamisinnossa toivottiin.
Monet Suomessa rakennetut kalatiet eivät alkaneet toimia odotusten mukaisesti. Oulujoen Merikosken kalatie sai tosin heti rakentamisen jälkeen suurta positiivista huomiota ja sen katsottiin toimivan selvästi paremmin kuin vastaavaan paikkaan Kemijoen suulle tehty kalatie, mutta kummankin kalatien toimintaa seurattaessa löydettiin muuttujia, jotka vaativat parannusta. Tällaisia olivat riittävä houkutusvirtaama ja kalojen nousuhaluttomuus ylävirralle leimautuneiden kantojen puuttuessa sekä kalatien suuaukon oikea sijoittuminen.
Viime vuosina Merikosken kalatie on alkanut osoittaa potentiaaliaan, todennäköisesti tai ainakin osittain uudenlaisten istutuskäytäntöjen vuoksi, mikä on lisännyt uskoa lohi- ja meritaimenkantojen elvyttämiseen.
Myös smolttien alasvaelluksen ongelmien ratkaiseminen oli vielä vuosikymmen sitten täysin auki. Ensimmäisiä tärkeitä askelia alasvaelluksen järjestämiseen on otettu Iijoen Haapakoskella, johon on juuri valmistunut Suomen ensimmäinen smolttien alasvaellusväylä ja kiinniottolaite osana Pohjois-Pohjanmaan liiton hallinnoimaa Iijoen vaelluskalahanketta 2020–2022.
Vaelluskalafoorumi ja tutkimusohjelma ratkomaan vaelluskalojen palauttamisen käytännön haasteita
Vaelluskalojen palauttamisen ja vesivoimatalouden yhteensovittamisen haasteita ratkomaan perustettiin vuonna 2010 Valtakunnallinen rakennettujen jokien vaelluskalafoorumi. Samoihin aikoihin käynnistettiin tiedollisia tarpeita selvittämään Rakennettujen jokien tutkimusohjelma, ja tutkimuksia on jatkettu osana Luken Sateenvarjo-hankkeita aina tähän päivään asti.
Tutkimusohjelman ja vaelluskalafoorumin merkitystä ei voi korostaa liikaa. Vaikka kalatiet ovat olleet mukana keskusteluissa jo voimalaitospatojen rakentamisesta alkaen, ja olipa Jukka Jormola esittänyt luonnonmukaista kalatietä Iijoen Raasakan vanhaan uomaan jo vuonna 1976 (ennen kuin minä olin edes syntynyt), alkoivat tutkijat ja sidosryhmät nyt ensimmäistä kertaa ratkoa vaelluskalojen palauttamisen haasteita sen elinkierron jokaisessa vaiheessa ja yksityiskohdissa. Yksi kysymys nousi tutkimusohjelmassakin vahvasti esiin: miten tarvittavat toimenpiteet saadaan vietyä käytäntöön?
Vesipuitedirektiivin toimeenpanon edetessä nousi vahvemmin esiin kysymys, mitä vesivoimantuottajalta voidaan edellyttää direktiivin ja vesienhoitolainsäädännön pohjalta, kuka kaiken lopulta maksaa ja voidaanko vaadittuja asioita edistää ilman pitkiä oikeusprosesseja. Voisiko asioita edistää vapaaehtoisesti yhteisymmärryksessä ja miten viranomais- ja vapaaehtoiset prosessit lopulta kytkeytyvät toisiinsa?
Tällä hetkellä esimerkiksi Iijoella ja Kemijoella testataan sitä, voidaanko vesivoimalupiin aikanaan määrättyä kalatalousvelvoitetta päivittää ja muuttaa olosuhteiden muuttumisen vuoksi vesilain (3 luvun 22 pykälän) nojalla siten, että velvoite sisältäisi jokielinympäristöjen jatkumon ja vaelluskalojen luontaista lisääntymistä tukevien toimenpiteiden toteuttamisen, kuten kalateiden rakentamisen. Monia muitakin vesienhoidon ympäristötavoitteiden haasteita ja vastuukysymyksiä eri lakien yhteensovittamisen näkökulmasta on selvitetty esim. Lupamuutos-hankkeessa, mutta perustavanlaatuiset vastuukysymykset ovat edelleen auki.
Visiotyöllä taistellaan aikaa vastaan
Iijoen vesistövision esiselvityksessä korostettiin myös aikaa ja vaikuttavuutta motiiveina visiotyölle: ”Hanke toimii kansallisesti vesistösuunnittelun pilottina, jossa tavoitteena on päästä paikallislähtöisyyden, osallisuuden, luottamuksen rakentamisen ja sitoutumisen kautta parempaan vaikuttavuuteen ja tavoitteiden nopeampaan saavuttamiseen konkreettisen ja yhdessä hyväksytyn toimenpideohjelman avulla.”
Kaikki toki tapahtuu aikanaan, mutta asioiden edistämisellä alkaa olla kiire vesipuitedirektiivin toimeenpanon ja itse luonnon kannalta. Esimerkiksi viimeiset erittäin uhanalaiset raakut eli jokihelmisimpukat sinnittelevät liettymisestä kärsivän Iijoen viimeisissä luonnontilaisissa taskuissa eivätkä lohikaloista riippuvaisina pysty juurikaan lisääntymään. Näin ollen aika on yksi keskeinen motivoiva tekijä yrittää edistää asioita vapaaehtoisesti visiotyön kautta.